Kirjoitus Rantalakeus -lehdestä 1.7.2026

Alkukesä on tuonut mukanaan monta kivaa päivää ja jopa yhden yönkin kotikirkossa.

On ollut useita kohtaamisia ja kirkontorni seikkailuita eri ikäisten ihmisten kanssa. Monia ajatuksia, kysymyksiä ja oivalluksia. Ja olihan se puhuttelevaa katsella yöllä patjalta kirkon alttaria ja alttarilta kohoavaa ristiä. On ollut oikeastaan ihan etuoikeus saada olla mukana näissä päivissä ja hetkissä.

Kirkko ja etenkin tämä Lumijoen kirkko on aina kiehtonut minua. Se oli ensimmäinen asia, johon silmäni osuivat, kun ensi kerran ajoimme Lumijoen ohi. Tämä oli se kirkko, jota lähdimme varta vasten Oulusta valokuvaamaan lähes 30 vuotta sitten ja tämä oli se kirkko, joka sai meidät muuttamaan Lumijoelle syksyllä 1998. Tässä kirkossa minut myös siunattiin työhön 24 vuotta sitten. Se on tullut minulle hyvin tärkeäksi ja rakkaaksi paikaksi.

Kun kirkkoon astuu sisään, niin siellä tulee jotenkin jännä, pyhä olo. Sellaista tunnetta ei tunne muualla – se on muuta suurempaa, pyhää tunnetta. Kirkossa on hyvä ajatella ja olla hetki hiljaa. Joskus kesken työpäivänkin käyn hetken siellä istumassa tai kiipeän torniin.

Torni avaa maiseman kaikkiin suuntiin. Siellä näkee kesän ja puiden lehdet. Siellä näkee meren ja Hailuodon uuden sillan kaaren. Siellä näkee lintujen lennon ja taivaan. Ihminen tuntuu siinä kaiken keskellä niin kovin pieneltä. Mutta olo on silti turvallinen. Saamme olla Taivaan Isän silmien alla ja hyvässä hoidossa. Jeesuksen rakkaus tuntuu ja pureutuu sisimpään asti.

Tornissa tulee usein mietittyä elämän kulkua, sitä miten eri sukupolvien aikana tämä kirkko on saanut kohdata ihmisiä. Osa heistä on kiivennyt torniin, osa istunut hiljaa kirkon penkissä. Tuhansia talkootunteja on tämä kirkko lumijokisilta aikanaan vaatinut ja osa heistä jopa keikkunut katon harjalla rakennustöiden aikaan. Moni on kirjoittanut puumerkkinsä tai ajatuksensa kellotasanteen parruihin. Tornikin on nähnyt elämää. Mietin, mitenhän löysi tiensä torniin Lohtajan Maringaiskylän Arvid Suomen itsenäisyyden alla tai mitä lienee miettinyt huhtikuun 21. päivänä 1920 kirkkoherra Hiltula ja kanttori Säisä, kun ovat Lumijokea katselleet tornista päin.  Oliko kenties kirkkoherra Hiltulalle ensi käynti tämän kirkon tornissa, kauniina kevätpäivänä. Ehkäpä.

Muutama päivä sitten esittelin kirkkoa hollantilaiselle pariskunnalle. Heistä toinen sanoi ihastuneena:

Tämä on kirkko, joka sen tuleekin olla. Rakastan sitä!”

Hän tarkoitti, että kirkko ei kaipaa kultaisia seiniä ja krumeluureja. Kirkon on oltava kirkko!

Hymyilin, sillä se on juuri näin. Se on se sanoma, joka täyttää kirkon. Sitä me kaipaamme ja tarvitsemme, niin hyvinä kuin levottominakin päivinä.

Tulee mieleen runoilija Elina Salmisen ajatus: ”Tällaisessa tuulisessa maailmassa kaipaa eniten jotain horjumatonta. Jotain, mikä pysyy, kun kaikki ympärillä keikkuu.”

Marjo Koski-Vähälä

diakonissa-seurakuntasihteeri

Lumijoen seurakunta