Kirjoitus Rantalakeus lehdessä 25.2.2026

Silmukoita yhdessä

Kaksi oikein, kaksi nurin - harmaa villalanka muuntuu silmukoiksi puikoille. Vieressä odottaa vuoroaan pienempi kerä sinistä villalankaa. Löysin langat mummuni lankakorista. Hänen käsistään syntyi sukkia ja lapasia tasaiseen tahtiin ja myös kauniin valkeita, neulottuja sängynpeitteitä. Toinen mummuni oli puolestaan ”virkkuumummo”. Olin tottunut siihen, että kotona ja mummuloissa langat eivät unohtuneet kerinä kaapinnurkkiin.

Istuin mummulan penkillä ja laskin silmukoita. Mummuni istui kiikkutuolissa ja kutoi sukkaa vauhdilla. Minä olin vasta alussa ja hidas – harjoittelin vasta. Oli kesä, mutta pian alkaisi koulu. Olin menossa kuudennelle luokalle. Viidennellä kudottiin lapaset, mutta kuudennella olisi vuorossa villasukat. Tajusin, etten osaisi sitä vielä. Eikä olisi tarvinnutkaan, mutta vähän se silti kaihersi. Luonteeni oli vähän hätäinen ja en ihan helpolla olisi halunnut opettajalta neuvoa kysellä. Ei siis ihme, että istuin siinä nyt mummuni vierellä kutomassa.

Oli kivaa kutoa yhdessä, vaikka vähän harmitti, kun ei vielä illalla ollut sukka valmiina. Olisi ollut mukava jo päästä kantapään tekoon. Seuraavana päivänä koitin vähän nopeuttaa asiaa. Kysyin, voisiko mummu tehdä aina osan matkaa toista sukkaani, valmistuisi nopeammin. Ja kyllähän mummu auttoi ja lopulta sukat olivat valmiit. Katselin onnellisena harmaita villasukkiani, joita varren siniset raidat kaunistivat - minun ensimmäiset. Koulu alkaisi pian ja tiesin, että nyt minä osaisin tehdä kantapään ilman apua.

Tuntui hassulta, kun pari viikkoa sitten yöllä mietin, että mistä kirjoittaisin lehteen. Ja samalla hetkellä huomasin miettiväni näitä ensimmäisiä villasukkiani. Ne ovat minulla tallessa. Aamulla otin ne kaapista. En ole raaskinut niitä käyttää. Hymyillen seuraan silmukoita ja tunnistan joukosta omiani ja mummuni silmukoita.

Muutamaa päivää myöhemmin, mietin yhä noita sukkia. Silloin tajusin, että nythän on se päivä, kun tasan 40 vuotta sitten, mummuni kuoli. Se oli juuri silloin minun kuudennen luokkani aikaan. En muista, ehtikö hän nähdä koulussa kutomiani sukkia. No ei sillä väliä, tärkeämmät ovat muistot ja yhdessä mummuni kanssa vietetty aika ja nämä yhdessä tekemämme sukat.

Tiesitkö, että tänä vuonna keräämme yhteisvastuukeräyksellä rahaa vanhuksille. Heitä on paljon, ja moni on yksin ja huolissaan. Käydään heidän luonaan juttelemassa, auttamassa tai vaikka käsitöitä tekemässä.

Marjo Koski-Vähälä

diakonissa-seurakuntasihteeri

Lumijoen seurakunta