Hymyilin!

Yksi tämän kevään projekteista oli ystäväni musadiplomikonsertti. Pitkien treenien ja tuntien odottelun keskellä me soittajat saimme erilaisia tarroja tsempiksi. Niissä oli muun muassa kehuja onnistumisista, ja joku saattoi saada papukaijamerkinkin, mutta omassani luki: ”Hymyilin”. Siinä kohtaa ajattelin, että nyt olen tehnyt jotain oikein. En olisi osannut toivoa parempaa tarraa. En myöskään voinut laittaa tarraa kaapin perälle, vaan kiinnitin sen heti magneetilla jääkaapin oveen. Sen nähdessäni muistan aina, miltä tuntuu, kun onnistuu tuomaan iloa toisen ihmisen elämään. Siinä jää jopa puhtaat sävelet toiselle sijalle.

Näin kesäkuussa valo lisääntyy hurjaa vauhtia eikä yötäkään enää juuri ole. Se, jos mikä, kertoo siitä, että valo voittaa aina lopulta. Erityisesti näin opiskelijana on tuttua, että kesä on usein muutoksen aikaa. Keväällä loppuu urakka ja syksyllä alkaa taas uusi, vähän erilainen aherrus. Etenkin tämä kesä tuo mukanaan muutoksia. Nyt kesäkuun alussa sain valkolakin päähäni, ja syksyllä odottaa uudet kuviot yliopisto-opintojen parissa. Toisaalta tulevaisuus on vielä sumun peitossa, mutta samaan aikaan se on Jumalan käsissä. Siksi voin luottavaisin mielin ja hymyillen jatkaa taivallusta taivaallisen isän johdatuksessa. Voin laulaa Kuumaan tavoin: ”Oon ollu tosi surullinen, mutta tänään mä luotan tulevaan. Ei pimeys oo lopullinen vaik se koittaakin satuttaa. Niin mä luotan tulevaan.”

Aihe heijastuu vahvasti myös kirkon rooliin maailmassa. Kristittynä koen tehtäväkseni toimia juuri tuon valon ja toivon välittäjänä, toisinaan omien tai lainattujen laulujen ja toisinaan sanojen avulla. Pelkkä hymykin tekee jo paljon. Se antaa voimaa ja kertoo, että toinen huomaa ja välittää. Väitän, että se on tärkeintä, kun kohtaa toisen ihmisen. Jeesuksen esimerkkiä seuraten meidän pitäisikin ottaa jokainen ihminen vastaan lämmöllä. Viime sunnuntain aiheena oli, kuinka taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt. Ei ole meidän tehtävämme lähteä tuomitsemaan toisia ihmisiä. Sen sijaan meidän tulee auttaa omalla paikallamme, jotta jokainen voisi saada toivoa ja erityisesti oppia tuntemaan itse toivon, Jeesuksen. Sitten voimme iloita yhdessä täällä maan päällä ja sitten kerran taivaassa.

Sen lisäksi, että hymyllä voi ilahduttaa muita ihmisiä, se helpottaa ihan omaakin arkea. Olen huomannut, että jopa lattian peseminen voi olla mukavaa puuhaa, jos vähän hymyilyttää. Huolten määrä ainakin keventyy, kun keskittyy välillä pieniin ja mukaviin asioihin. Sanoisin siis, että päivä on ollut kaiken työn arvoinen, jos sen päätteeksi on ansainnut tarran: ”Hymyilin.” Päivinä, jolloin se tuntuu mahdottomalta, kannattaa muistaa, että vielä joku päivä se on mahdollista. Silloin voi vaikka ajatella: ”Hymyilen taas huomenna.”

                                                          Martta Koski-Vähälä

                                                          Lumijoen seurakunta / kesätyöntekijä kirkkoherranvirastossa